Pikkutikka – vuoden lintu 2021
Ilmoita pikkutikkahavinnoistasi Tiiraan tai suoraan Orioluksen pikkutikkavastaavalle Elina Enholle (p.0505450294)
BirdLifen vuoden lintu 2021 on pikkutikka. Vuoden lintu -hankkeen tavoitteena on paitsi herättää keskustelua pikkutikan elinympäristöjen säilyttämisestä myös selvittää kannan nykylevinneisyys ja tarkentaa Suomen kannanarviota.
Voi tulla vastaan koko Suomessa
Peipon kokoisia pikkutikkoja pesii Hangosta Utsjoelle, mutta ei kuitenkaan kaikkialla. Pikkutikka on harvalukuinen laji, joka puuttuu kokonaan laajoilta alueilta. Laji löytyy pesimäaikaan lähes poikkeuksetta lehtipuuvaltaisista paikoista. Varmimmin sen tapaa leppävaltaisista rantametsistä, joissa on runsaasti pienikokoista lahopuustoa. Pikkutikan voi löytää myös taajamien hoitoa vaille jääneistä lehtipuupöheiköistä sekä peltoalueiden lehtipuuvaltaisista kosteuden vaivaamista metsäsaarekkeista ja reunoista.
Talviaikaan pikkutikat viihtyvät myös osmankäämi- ja järviruokokasvustoissa. Niitä tavataan toisinaan myös lintujen talviruokintapaikoilla, vaikka laji ei hakeudukaan ruokinnoille yhtä innokkaasti kuin käpy-, harmaapää- ja valkoselkätikat.
Suomen pikkutikkakannan suuruus tunnetaan varsin huonosti: kanta arvioidaan 1 400–5 000 pariksi. Vuoden lintu -hankkeen yhtenä tavoitteena on kannanarvion tarkentaminen. Siihen tarvitaan lintuharrastajien havaintoja.
Viime aikoina vähentynyt
Pikkutikka on useimpien lintuaineistojen mukaan viime aikoina vähentynyt. Esimerkiksi Pihabongaus-aineistossa se on vähentynyt peräti 40 prosenttia reilussa vuosikymmenessä.
Lajia on Suomessa tutkittu vähän, eikä viimeaikaisen vähenemisen syitä tunneta. Taustalla voi olla puubioenergian korjuu. Puupohjaisen energian lisäämisen vuoksi pienikokoisten lehtipuiden kerääminen peltojen ja pienvesien laidoilta on tehostunut ja myös metsätaloustoimissa jätetään vähemmän pienikoista puuta lahoamaan. Lajille välttämätöntä pienikokoista lahoa lehtipuuta lienee sen vuoksi tarjolla aiempaa vähemmän.
Vuoden lintu
Vuoden lintu -hankkeen valtakunnallinen koordinaattori on Raimo Seppälä. Myös BirdLifen jäsenyhdistyksillä on omat pikkutikkavastaavansa vuodelle 2021. Kukin jäsenyhdistys pyrkii lintuharrastajien tekemien havaintojen ja pikkutikkainventointien avulla arvioimaan yhdistyksen alueen pikkutikkakannan. Tässä työssä kaikki voivat auttaa retkeilemällä pikkutikalle sopivilla esiintymispaikoilla ja kirjaamalla havainnot Tiira-lintutietopalveluun.
Peltosirkku – vuoden lintu 2020
BirdLifen vuoden lintu 2020 on peltosirkku. Vuoden lintu -hankkeen tavoitteena on paitsi viestiä äärimmäisen uhanalaiseksi romahtaneen lajin tilanteesta, myös selvittää peltosirkkujen nykyiset esiintymispaikat ja tarkentaa Suomen kannanarviota. Tietoa tarvitaan kiireesti, sillä peltosirkkujen suojelutoimet pitää keskittää sinne, missä lintuja vielä on ja saada siellä pesinnät onnistumaan mahdollisimman hyvin.
Peltosirkku on helppo tunnistaa kauniista laulustaan. Koiraita pääsee tarkastelemaan melko vaivattomasti kiikarilla, sillä ne laulavat usein näkyvillä paikoilla kuten puun tai pensaan latvassa, ladon katolla, sähkölangalla tai kivikasan päällä. Linnun ulkonäössä huomio kiinnittyy kauniin oranssinruskeaan vatsaan, vihreänharmaaseen päähän ja rintaan sekä komeisiin keltaisiin viiksijuoviin ja kurkkuun. Naaraan höyhenpuku on himmeämpi ja siinä on vaihteleva määrä viiruja rinnassa ja päälaella. Peltosirkut saapuvat Suomeen toukokuun alusta alkaen ja lähtevät pääosin elokuussa.
Peltosirkun kannanmuutokset Suomessa 2000-luvulla koko maassa ja alueittain. Lajin väheneminen on ollut edelleen nopeaa kaikkialla Suomessa, Pohjanmaan kanta vaikuttaa kuitenkin tällä hetkellä elinvoimaisimmalta.
Nopeimmin taantunut lintumme
Tiira-lintietopalvelun havainnot osoittavat levinneisyyden pienentyneen edellisen 10 vuoden aikana. Tumman harmaat ruudut=ei muutosta, punaiset=hävinnyt, siniset=ilmaantunut.
Peltosirkkuja lauleli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten miltei kaikilla Suomen viljelysalueilla. Puoli vuosisataa sitten se oli ehdottomasti yksi runsaimmista maatalousympäristön lintulajeistamme. Sittemmin peltosirkku on vähentynyt niin voimakkaasti, että viimeisen 30 vuoden aikana kannasta on kadonnut yli 99 prosenttia. Viimeisimmän arvion perusteella peltosirkkureviirejä on Suomessa alle 4 000, kun niitä oli parhaimmillaan satoja tuhansia. Nykyisellä vähenemisen vauhdilla peltosirkku saattaa kadota lajistostamme parissa kymmenessä vuodessa.
Peltosirkkujen päälevinneisyysalue Suomessa on nykyisin siellä, missä viljanviljely on runsainta: Kaakkois- ja Varsinais-Suomessa sekä Pohjanmaalla. Sirkkuja on nykyään pääasiassa kaikkein suurimmilla peltoaukeilla, joissa on erilaisia kesantoja ja pieniä metsäsaarekkeita tai jokivarsia. Laji asuttaa myös laajempia peltoihin rajoittuvia hakkuita ja turvesoita. Sisä-Suomesta laji on hävinnyt lähes täysin. Karjatalousvaltaisen alueen runsas nurmiviljely ja peltojen rikkonaisuus eivät ole lajin mieluisinta elinympäristöä. Hämeen ja Uudenmaan laajoilla peltoaukeilla peltosirkut olivat erittäin runsaslukuisia, mutta puuttuvat nykyään lähes kokonaan.
Peltosirkku muodostaa tyypillisesti melko tiiviitä lauluryhmiä, joissa on tavallisesti 2–10 koirasta. Reviirien etäisyys näissä ryhmissä on yleensä 30–150 metriä toisistaan. Suurilla peltoalueilla lauluryhmiä on tätä nykyä muutaman kilometrin välein, ja lajille sopivilta näyttävät välialueet voivat olla laajalti tyhjiä. Koiraita tai pareja on melko harvoin yksittäin, joten yhden peltosirkun havaitessaan kannattaa huolellisemmin lisäreviirejä etsien.
Peltosirkku pesii maassa peltojen pientareilla, ojanpenkoissa ja kesannoilla. Pesä on yleensä hyvin piilotettu kasvillisuuden sekaan, eivätkä emot herkästi paljasta sen sijaintia. Emot ruokkivat useimmiten neljää tai viittä poikastaan pelloilta kasvillisuuden lomasta löytyvillä selkärangattomilla, mutta itse ne syövät pääasiassa paljaalta maalta löytämiään siemeniä. Keväällä ne tarvitsevat ravinnonhankintaan kasvipeitteetöntä maata eli käytännössä vilja- ja öljykasvipeltoja.
Katoon ei ole yhtä syytä
Peltosirkkukannan romahdukselle ei ole intensiivisistä tutkimuksista huolimatta löytynyt yhtä selittävää tekijää. Syitä on todennäköisesti niin pesimäpaikoilla kuin talvehtimisalueillakin. Suomen peltosirkut talvehtivat Länsi-Afrikassa Guinean seudulla, joka on kärsinyt kuivuudesta kymmeniä vuosia. Tiedot peltosirkun talvehtimisesta ovat kuitenkin vajavaisia. Muuttomatkallaan Suomen peltosirkkujen pääjoukko ei muuta Ranskan pahamaineisten metsästysalueiden läpi. Peltosirkkujen metsästys on käytännössä saatu loppumaan Ranskassa vuonna 2017.
Pesimäalueiden ongelmat vaikuttavat olevan merkittävässä roolissa peltosirkun vähenemisessä. Kotimainen poikastuotto on heikentynyt liikaa. Reviirit häviävät, koska uusia rekryyttejä ei ole. Keski-Euroopassa on todettu maatalousympäristöissä hyönteiskatoa, ja viitteitä hyönteisten laajamittaisesta vähenemisestä on havaittu myös Suomessa. Neonikotinoidien ja muiden haitallisten kasvinsuojeluaineiden käyttö on luultavasti heikentänyt peltosirkun poikastuottoa. Neonikotinoidien vaikutuksesta pohjoisamerikkalaisten juovapääsirkkujen ruokahalu väheni ja aliravittuina ne muuttivat vääriin suuntiin.
Euroopan mittakaavassa tarkasteltuna peltosirkun väheneminen on edennyt samassan tahdissa peltoympäristön käytön tehostumisen kanssa. Peltoalueiden maisemarakenteen ja viljelytapojen yksipuolistuminen ja viljelyn tehostuminen laajoilla peltoaukeilla on heikentänyt myös Suomessa peltosirkulle sopivien elinpaikkojen ja ravinnon määrää.
Hoitamattomaksi jätetyt avoimet reuna-alueet hyödyttävät peltosirkkua ja monia muita lajeja. Kuva: Tuomas Seimola.
Käytännön suojelutoimia
Peltosirkkujen suojelutoimet pitää keskittää sinne, missä lintuja vielä on ja saada siellä pesinnät onnistumaan mahdollisimman hyvin.
Käytännön suojelutoimia voivat viljelijät ja maanomistajat tehdä monin tavoin. Pitkäaikaisten peltoaukeiden keskellä sijaitsevat kesannot kannattaa säilyttää ja harvakasvustoisia kesantoja peltoalueiden keskiosissa lisätä. Viljelystä poistetut lohkot kannattaa jättää jatkossakin viljelyn ulkopuolelle hoitaen niitä kuitenkin niin, ettei niistä tule metsää. Ojien pientareita voi leventää suojakaistoilla, ja pienipiirteiset maisemaelementit, kuten valtaojien ja jokivarsien puut ja pensaat sekä saarekkeet, kannattaa säilyttää. Tienpenkkojen ja ojanvarsien perkaamisesta pitäisi pidättäytyä ainakin pesimäkauden aikana ja haitallisimpien kasvinsuojeluaineiden käyttöä vähentää. Yllä mainitut toimenpiteet hyödyttävät laajaa joukkoa muitakin peltolintuja.
PUNASOTKA oli BirdLife Suomen vuoden lintu 2018
Punasotka. Kuva: Petri Vainio
BirdLife Suomen vuoden lintu on erittäin uhanalainen punasotka. Punasotka on yksi nopeimmin vähentyneitä lintulajeja Suomessa viime vuosikymmenten aikana: vielä vuonna 2000 laji luokiteltiin elinvoimaiseksi, vuonna 2010 vaarantuneeksi ja tuoreimmassa uhanalaisuusarviossa jo erittäin uhanalaiseksi.
Punasotkat kartoitetaan vuonna 2018
Keväällä ja kesällä 2018 selvitetään, missä punasotkia meillä vielä pesii ja pyritään tarkentamaan lajin kannanarviota. Osallistu retkeilemällä lintujärvillä ja ilmoittamalla havaintosi!
Punasotkien kartoitusohje
Ennen laskentaa:
- mikäli yhdistykselläsi on lista kartoitettavista kohteista, valitse kohde ja ilmoita sen laskemisesta yhdistyksen punasotkavastaavalle
- muussa tapauksessa kartoitettavia kohteita voi etsiä esimerkiksi tästä kartasta ja taulukosta, Tiiran havaintojen perusteella tai oman tietämyksen pohjalta
Laskennan suorittaminen:
- vieraile punasotkakohteilla ennen haudonnan alkua ja parisiteiden katkeamista, mieluiten pian (1–2 viikkoa) jäidenlähdön jälkeen*
- laske punasotkat
- käytä kohteella sen verran aikaa, että piileskelevät linnut ehtivät tulla esiin, varo kuitenkin laskemasta liikkuvia yksilöitä kahteen kertaan
- sukupuolten erottelu havainnossa on tärkeää, koska punasotkista poikkeuksellisen suuri osuus on koiraita!
- ilmoita havaintosi Tiiraan
- jos et havaitse punasotkia niille sopivalla paikalla, ilmoita lukumääräksi 0
- kerro lisätiedoissa miten kattavasti kohde on tarkastettu (varsinkin suurempien järvien tai merenlahtien osalta on syytä kertoa mikä osa kohteesta on tarkastettu ja miten)
- ainakin niillä kohteilla, missä punasotkia on ollut keväällä, kannattaa vierailla myös poikasaikaan
* tavanomaisena keväänä paras laskenta-aika on etelä- ja lounaisrannikolla 1.–13.5., Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa 8.–16.5. ja Pohjois-Suomessa 18.–26.5.
Punasotkan pesimäaikaiset havaintopaikat Suomessa vuosina 2006–2017
Tietoa punasotkasta
Suomessa uudistulokas
Punasotkan historia Suomessa on lyhyt. Punasotka on alun perin Aasian arojärvien ja Itä-Euroopan pesimälintu, joka levittäytyi 1800-luvun lopulta alkaen nopeasti läntiseen Eurooppaan. Levinneisyysalueen laajenemiseen ovat voineet vaikuttaa sekä arojärvien kuivuminen että vesien rehevöityminen Euroopassa. Suomen ensihavainto tehtiin vuonna 1835.
Rehevien järvien ja merenlahtien pesimälintu
Punasotka on Suomessa eteläinen laji, jonka kannasta valtaosa pesii Oulu–Joensuu-linjan eteläpuolella. Punasotka pesii rehevillä järvillä ja merenlahdilla, joilla kuitenkin on riittävästi avovettä ja syvyyttä ravinnon sukeltamiseen. Pieniltä kosteikoilta ja karuilta järviltä punasotka puuttuu, ja laji on harvinaisuus myös saaristossa. Suomessa arvioidaan pesivän 10 000–16 000 paria punasotkia, mikä vastaa viittä prosenttia Euroopan ja kahtatoista prosenttia EU:n kannasta.
Itäinen ja kaikkialla taantunut laji
Euroopan yli 200 000 punasotkaparista lähes puolet pesii Venäjällä, ja seuraavaksi suurimmat kannat ovat Puolassa, Romaniassa ja Ukrainassa. Euroopassa pesii yli kolmannes ja talvehtii lähes puolet maailman punasotkista.
Punasotka on taantunut lähes koko levinneisyysalueellaan. Nykyään laji kuuluu maailmanlaajuisesti uhanalaisten lajien joukkoon, ja se on luokiteltu sekä Euroopassa että EU:n alueella vaarantuneeksi lajiksi. Punasotkan pesimäkanta on pienentynyt useimmissa Euroopan maissa rajusti, ja talvehtivan kannan kehitys on samansuuntainen.
Suomen pesimäkanta romahtanut
Suomen punasotkakanta lienee ollut suurimmillaan viime vuosisadan puolivälin jälkeen, ja nopea taantuminen alkoi 1970-luvulta. Pieni elpyminen tapahtui 1990-luvulle tullessa todennäköisesti kannan toivuttua kovista talvista, mutta sen jälkeen on alamäki ollut jälleen jyrkkä.
Seurantatiedot Suomen parhailta lintuvesiltä kertovat karua kieltään punasotkan taantumasta. Parikkalan Siikalahdella pesi 1970-luvulla 40–70 paria, 1990-luvulla kolmisenkymmentä mutta vuonna 2010 enää 10 paria. Kokemäenjoen suiston parimääräksi laskettiin vuonna 1973 peräti 244 paria, mutta vuoden 2014 laskennoissa löydettiin vain 33 paria. Helsingin Vanhankaupunginlahdella arvioitiin 1930-luvun lopussa pesivän 40 paria, mutta 2010-luvun kanta on ollut 0–1 paria.
Yli puolet punasotkista menetetty lyhyessä ajassa?
Vesilintulaskentojen mukaan punasotkakantamme on pudonnut jopa lähes 80 prosenttia viimeisen reilun 20 vuoden aikana. Myös Tiira-lintutietopalveluun ilmoitetut havainnot kertovat punasotkan alamäestä: viimeisen 10 vuoden aikana keväällä havaittu yksilömäärä on kutistunut alle puoleen, ja myös kesäaikaisten havaintojen määrä on liki puolittunut.
Elinympäristöt huonontuneet
Punasotkan taantumisen syyt löytynevät ensisijaisesti elinympäristöjen heikkenemisestä. Kosteikkojen kuivatus ja toisaalta liiallinen rehevöityminen on heikentänyt lajin elinolosuhteita eri puolilla maailmaa. Ravintokilpailu särkikalojen kanssa on mahdollisesti tärkeä taantumiseen vaikuttanut tekijä. Sotkat pesivät mielellään lokkikolonioiden suojassa, ja naurulokkien katoaminen monilta lintuvesiltä lienee heikentänyt punasotkan pesimätulosta.
Punasotkaa metsästetään Euroopassa yleisesti. Suomessakin laji kuuluu edelleen riistalintujen joukkoon. Vähenevän lintukannan metsästys ei ole koskaan kestävää, ja monien muiden uhanalaisten vesilintujen tavoin punasotka olisi viipymättä rauhoitettava.
BirdLifen julkilausuma punasotkan rauhoittamisesta
PIKKUTYLLI oli BirdLife Suomen vuoden lintu 2017
Pikkutylli. Kuva: Micha Fager.
Pikkutyllin alkuperäistä elinympäristöä ovat järvien, jokien ja saariston niukkakasvuiset hiekka- ja soraikkorannat. Nykyään valtaosa Suomen pikkutylleistä pesii kuitenkin ihmisen aikaansaamissa ympäristöissä. Pikkutyllin voi tavata pesivänä kaikkialla Suomessa tunturialueita lukuun ottamatta, mutta Lapissa laji on hyvin harvinainen.
Pikkutyllin pesimäpaikoille tunnusomaista on niukkakasvuisuus. Paljasta hiekkaa, soraa tai kivikkoa pitää paikalta löytyä. Veden läheisyys on eduksi, mutta useimmista muista kahlaajista poiketen pikkutylli viihtyy pääasiassa kuivalla maalla.
Onko pikkutylli vähentynyt?
Suomen pikkutyllikannan suuruudeksi on arvioitu 4000–6000 paria. Pikkutylli on aikanaan hyötynyt selvästi ihmistoiminnasta, mutta viime aikoina pikkutyllin lajin epäillään taantuneen. Esimerkiksi tuoreimmassa lintuatlaksessa pikkutyllihavaintoja tehtiin selvästi edellisiä atlaksia vähemmän. Todennäköisin taantuman syy on sopivien pesimäympäristöjen väheneminen esimerkiksi sorakuoppien maisemoinnin ja avoimien alueiden umpeenkasvun myötä.
Pikkutyllin tila tunnetaan huonosti, koska esimerkiksi linjalaskennoissa laji tulee harvoin vastaan ja pikkutyllin pesimäympäristöt eivät ole lintuharrastajien suosimia retkeilyalueita. Pikkutyllikannan seurantaa vaikeuttaa myös pesimäpaikkojen vaihtuvuus: vanhat pesimäpaikat muuttuvat ajan myötä lajille kelvottomaksi ja uusia, yhtä lailla tilapäisiä ympäristöjä syntyy koko ajan.
Pikkutyllejä etsimään
Pikkutyllin löytääkseen on suunnattava uudenlaisille retkikohteille: varmimmin lajin tapaa sorakuopilta, joutomailta, teollisuus- ja varastoalueilta, turvetuotantoalueilta ja rakennustyömailta. Helpoiten mahdolliset pikkutyllipaikat löytää karttaa tutkimalla ja Tiiraan edellisinä vuosina ilmoitettuja havaintoja selailemalla. Laji on varsin paikkauskollinen, ja linnut palaavat samoille pesimäpaikoille vuodesta toiseen, mikäli elinympäristö säilyy sopivana.
Parasta aikaa pikkutyllin löytämiseksi on toukokuu, jolloin linnut soidintavat reviireillään. Kesä-heinäkuun vaihteessa maastopoikasiaan varoittelevat emot huomaa myös helposti. Ehkä varmimmin lajin havaitsee kuuntelemalla varhain aamulla tai illalla, jolloin linnut ovat aktiivisimmillaan.
Pikkutylliretkillä voi tavata myös muita mielenkiintoisia lajeja: sorakuopilla kangaskiuruja ja kehrääjiä, joutomailla hemppoja ja kivitaskuja, teollisuusalueilla kivitaskujen lisäksi mahdollisesti jopa mustaleppälintuja.
Ilmoita havaintosi!
Kaikki pikkutyllihavainnot ilmoitetaan Tiiraan. Tärkeää on merkitä tiedot pesintään viittaavasta käyttäytymisestä kuten soidintavista tai varoittelevista linnuista (linnun tila Ä tai var). Elinympäristön voi kuvata tarkemmin havainnon lisätiedoissa. Jos huolellisella havainnoinnilla ei havaitse pikkutylliä lajille sopivalla paikalla, kannattaa ilmoittaa myös tämä kirjaamalla lintujen lukumääräksi 0.
Pikkutyllikartoituksia koordinoivat BirdLifen alueyhdistykset. Tietoa kevään ja kesän laskennoista voit löytää esimerkiksi yhdistyksesi www-sivuilta.
Miten tunnistan pikkutyllin?
Pikkutylli on noin kottaraisen kokoinen, selkäpuolelta tasaisen hiekanvärinen, melko lyhytjalkainen kahlaaja. Pään kuviot ovat räikeän mustavalkoiset ja rinnan yli kulkee musta vyö.
Lähisukulaisesta tyllistä pikkutyllin erottaa helpoiten räikeän keltaisen silmärenkaan ja yksivärisen, mustan nokan perusteella. Lennossa siivet ovat yksiväriset, kun tyllillä erottuu selvä valkoinen siipijuova. Myös ääni on hyvä tuntomerkki: terävä ”piy” jota pikkutylli toistaa varsinkin varoitellessaan hyvin aktiivisesti.
KOSKIKARA oli BirdLife Suomen vuodenlintu 2016
Koskikara on talvisin tuttu näky virtaavien vesien varrella. Koskikara (Cinclus cinclus) on pienikokoinen varpuslintu. Se on muodoltaan pyöreä, lyhytpyrstöinen ja lyhytjalkainen lintu. Väriltään se on mustanruskea lukuun ottamatta valkeaa kurkkua ja rintaa. Nuoret yksilöt ovat harmaita.
Koskikara elelee talvet virtavesien sulapaikoilla. Se istuu jään reunalla tai kivellä tähystämässä ja pulahtelee veteen. Se sukeltaa vedestä ravinnokseen hyönteisten toukkia, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia. Sukeltaessaan koskikara ui vastavirtaan ja kaivelee samalla pohjasta ravintoa. Se sukii höyheniinsä rasvaa, jonka ansiosta sen höyhenpuku pysyy vesitiiviinä.
Koskikara on kumma lintu siksikin, että se muuttaa talveksi Suomeen. Koskikara on säntillinen saapuja, ja sama siivekäs saattaa palata jopa kymmenenä talvena samalle sulalle. Ne saapuvat Kymenlaaksoon lokakuun loppupuolella ja lähtevät takaisin pesimäalueilleen huhtikuun puoliväliin mennessä. Talvivieraamme kuuluvat Skandinavian pohjoisosien pesimäkantaan. Ne viihtyvät kirkasvetisillä, kovillakin pakkasilla sulana pysyvillä virroilla ja puroilla. On arvioitu, että talvella koskikaran kanta Suomessa on noin 5000–10 000 yksilöä. Suomessa pesivät koskikarat puolestaan muuttavat talvehtimaan Venäjän Karjalaan.
Koskikara pesii virtaavan veden äärellä esimerkiksi kalliohalkeamassa, juurakossa tai siltarakenteissa. Sen omatekoinen pesä on sammalpallo, mutta sille kelpaa pesäksi myös pönttö. Pesimälintuna kara on kirkasvetisten koskien laji Pohjois-Suomessa. Etelä- ja Keski-Suomessa se on harvinainen pesijä. Naaras munii touko–kesäkuussa 3–6 munaa, joita se hautoo 15–17 vuorokautta. Poikaset viipyvät pesässä noin kolme viikkoa. Hyvinä kesinä koskikara ehtii saada useamman pesyeen. Pesimäkannan muutokset tunnetaan Suomessa huonosti. 1950-luvun parimääräarvio oli 400, mutta 1980-luvulla parimääräksi arvioitiin enää noin 180 paria. 1990-luvun lopulla kannanarvio nostettiin jälleen ylemmäksi, noin 300 pariin, ja samoissa lukemissa ollaan nykyäänkin. Pienen pesimäkantansa vuoksi koskikara on luokiteltu maassamme vaarantuneeksi lajiksi.
Laji on mielenkiintoinen, koska Suomen pesimäkannan nykytila tunnetaan huonosti, eikä talvikantaa ei ole aikoihin kattavasti arvioitu. Karan pesimäkantaa selvitetään kesällä 2016 ja talvikantaa vasta talvella 2016/2017.
Lähde: kyly.fi
HAARAPÄÄSKY oli BirdLife Suomen vuoden lintu 2015
- miten kanta on jakautunut – pesiikö räystäspääskyjä eniten maatiloilla, taajamissa tai vaikka siltojen alla?
- missä ovat suurimmat kevätmuuton aikaiset ja loppukesän kerääntymät
Erityisen arvokasta olisi, jos vanhoja tunnettuja pesimäpaikkoja käytäisiin tarkistamassa ja näiltä kohteilta raportoitaisiin sekä vanha (esim. 1990-luku / 2000-luvun alku) että nykyinen parimäärä (myös nollahavainnot!)
Pesimä- ja fenologiahavaintoja kerätään myös yleisöltä erillisellä ilmoituslomakkeella. Nämä tiedot toimitetaan lajivastaaville.
Lajivastaavan toimenkuvaan kuuluisi:
- vuoden lintu -hankkeesta tiedottaminen, ja harrastajien innostaminen räystäspääskykolonioiden etsintään ja havaintojen ilmoittamiseen
- mikäli vanhoja pesäpaikkatietoja löytyy Tiirasta tai havaintokatsauksista, niiden listaus kartoitusten avuksi
- raportin tekeminen ja sen lähettäminen BirdLifelle 30.11. mennessä
Alueellisia kannanarvioita ei edellytetä. Jos intoa riittää, yhdistyksen pesimäkantaa voi kuitenkin yrittää arvioida esimerkiksi pienten alueiden tarkkojen kartoitusten pohjalta.
Valtakunnallisena lajivastaavana toimii Heikki Lokki.
Lisätietetoja hankkeesta saa mm. Tero Toivaselta BirdLife Suomesta (tero.toivanen (at) birdlife.fi) Annan mielelläni lisätietoja!
Kuva: Olli Saksela